Sydän- ja verisuonisairaudet johtavat kuolinsyytilastoa Suomessa (v. 2017; 19 077).1 Toisena ovat kasvaimet, mutta kolmantena on dementia (v. 2017; 9 390)1 , jonka riskitekijät ovat osin samoja kuin sydän – ja verisuonitautien. Sairastavuus ja elämän laadun heikkeneminen näiden sairauksien seurauksena ovat moninkertaisia. Tupakoinnin lisäksi kohonnut kolesteroli ja verenpaine sekä diabetes ovat sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä, joihin voidaan vaikuttaa elintavoilla ja lääkkeillä. Vaaratekijöihin on tarjolla tehokkaita lääkkeitä, joilla on vahva tutkimusnäyttö esimerkiksi aivohalvausten estosta. Sydän- ja verisuonitautien estoon tai hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä nouti apteekeista vuonna 2017; 1 463 600 henkilöä, mutta vain osa sitoutuu lääkehoitoon optimaalisesti. Kohonnut verenpaine on maailmanlaajuisesti tärkein riskitekijä, ja noin 450 000 henkilöllä on oikeus erityiskorvattuihin lääkkeisiin. Dyslipidemiaan korvattuja lääkkeitä haki apteekista noin 700 000 henkilöä; diabeteslääkkeistä erityiskorvaukseen on oikeutettuja 470 000 henkilöä, joista suurin osa on tyypin 2 diabetespotilaita.2
Hoitoon sitoutuminen on ennaltaehkäisevien lääkehoitojen suuri haaste. Oireeton potilas ei motivoidu lääkkeiden säännölliseen käyttöön ellei hänellä ole selkeää tietoa hoidon hyödyistä. Hän epäilee lääkkeistä aiheutuvan vaarallisia sivuvaikutuksia. Myös monen lääkkeen tarve ihmetyttää: pitääkö näitä kaikkia syödä? Vastaanottoajat ovat lyhyitä annettuun informaation määrään nähden. Lääkärit yliarvioivat lääkehoitojen toteutumista, mutta WHO:n mukaan vain noin puolet lääkehoidoista toteutuu suunnitellusti.3 Välillä lääkkeiden otto vain unohtuu.
Hoitoa aloitettaessa lääkärin vastaanotolla pyritään selvittämään ennaltaehkäisevän lääkityksen perimmäinen tarkoitus – pyritään estämään sydän- ja verisuonisairauksia – kuten sydäninfarkteja, aivohalvauksia ja munuaisten toiminnan heikentymistä. Informaatiosta vain pieni osa menee kerralla perille, ja asioita pitää toistaa. Terveydenhuoltohenkilöstön on hyvä tarkistaa lääkitysten aloitusta empivältä asiakkaalta, onko lääkityksen tavoite selvillä. Usein potilaat eivät täsmälleen tiedä, mihin lääkityksellä tähdätään. Tiedetään kyllä, että statiini laskee kolesterolia, mutta vahva tutkimusnäyttö sydän- ja veritautien estosta on jäänyt epäselväksi. Uusista positiivisista tutkimustuloksista kertominen voi motivoida hoitoon sitoutumiseen – esimerkiksi verenpaineen hoidon on osoitettu suojaavan dementialta.4
Sivuvaikutusten pelko on keskeinen lääkehoidon este. Potilaat pelkäävät yleensä enemmän hoidon haittavaikutuksia kun hoidon hyödyn menettämistä. Apteekin rooli on tässä asiassa tärkeä. Apteekki ohjaa asiakasta lääkkeen oikeaan käyttöön. Mahdollisista sivuvaikutuksista tulee tietenkin kertoa. Esimerkiksi statiinihoidosta asiakkailla on monesti vahvat ennakkokäsitykset sivuvaikutuksista ja ns. nosebovaikutus on tavallinen. Apteekissa on tärkeää hälventää nosebovaikusta. Pakkausselosteiden lukuisista mahdollisista sivuvaikutuksista lukeva asiakas voi ilman asiantuntevaa tukea jättää lääkkeen käytön sikseen.
Oireettomalla usean lääkkeen tarve hämmentää, ja potilas saattaa jättää osan lääkkeistä ottamatta. Esimerkiksi verenpaineen hoidossa tarvitaan usein yhdistelmälääkitystä hoitotavoitteiden saavuttamiseksi. Tähänkin tarvitaan perustelua. Hypertension syy on useimmiten tuntematon. Eri lääkkeillä vaikutetaan verenpaineen eri säätelymekanismeihin, ja yhdistelmähoidon teho on tutkimuksissakin osoitettu ylivertaiseksi verrattuna yhden lääkkeen maksimiannoksen antamaan suojaan.
Unohdus on myös tavallinen lääkehoidon huonon toteutumisen este. Apteekki pääsee tähän ongelmaan käsiksi havaitessaan asiakkaan noutavan säännölliseen käyttöön tarkoitettuja lääkkeitä epäsäännöllisesti. Hoidon tavoitteen selkiyttäminen auttaa, mutta myös apukonstien tarjoaminen muistin tueksi, kuten dosetit nuorillekin monilääkityille ovat hyödyllisiä. Pitkävaikutteiset lääkkeet ja kiinteät kombinaatiovalmisteet vähentävät tablettimäärää ja auttavat siten hoidon toteutumisessa.
Kokonaisuutena hoitoon sitoutumattomuus on tärkeä lääketieteen ongelma. Se lisää sairauksien pahenemisen ja kuoleman vaaraa sekä aiheuttaa merkittäviä kustannuksia terveydenhuollolle ja yhteiskunnalle. Apteekkihenkilökunnalla on asiaan oma erityinen näkökulmansa ja mahdollisuus tukea merkittävästi lääkehoidon onnistumisessa.
